Ohikiitävän hetken aurinko paistoi, se säteillään sai rouhuamaan
mutta pian kaikki oli ohi, jäljellä sydämen tuhkaa
Sen keräsin ja poveeni laitoin, mustaksi mustuvaan sisimpään
ei sykkimään vaan kompuroimaan sekunnista toiseen
Jos tarpeeksi tuhkaani puristan, siitä timantin saan
ei se rikkaaksi tee, ei auta rakastamaan
se rinnassain kolahtaa tyhjyyttä vasten
ja kolhii sieluni unohdetun
Ohikiitävän hetken soi aurinko hymyään, sai pimeyden kuolemaan
vaan vahvin väri on yön, se minut peittelee
uudestaan, kuin hetkeksi kadotetun
vain ohikiitäväksi hetkeksi kadotetun, ikuisuudeksi palanneen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti