suru nostaa päätään,
käpertyy mieleen,
meinaa jäädä asumaan,
sieluni viulut soivat,
hiljaa vinkuen ja valittaen,
mollissa

Arjen harmaus

Kyllä minä arvostan
himmeitäkin väripilkkuja.
Ihan haalistuneitakin
ja mikroskoopilla katsottavia.
Sormenpään kokoisia
ja  kirkkaita.
Mutta missä helvetissä
on neonväriset?
Isot.
Kuin maaliämpäristä kaadetut
suuret väriläiskät.
Ihmettelen.

suruinen sieluni
pirstaleinen, liimattu
vielä kelvollinen
elämää edessään
kaikessa epätäydellisyydessään
yksin minun

Tyhjyys

mikä on tämä tyhjyys
joka auringon harmauttaa
päivän saa jatkumaan
ikuisuuksiin
tyhjyys
päänsisäinen avaruussumu
ahdistava musta aukko
imee kaiken positiivisen
mitä jää?
se tyhjyys
kyyneleinä virtaava
äänettömänä huutona vyöryvä
rintaa puristava
rytmihäiriö

Spring

I come from the land of death's shadow

I come to the evening, full of light.

I am speechless seeing: green veil

has come and intertwined the land.

And there's wind and mild scent,

and birds are singing,

-like in my chest

the dying heart is moaning.

Oh no! This world is beautiful!

It is, stays and will be.

That, which has attacked me,

can not shake this.

This vivid, moist soil,

this neverending brightness,

it doesn't care, care, although

a heart has broken.

(Original poem "Kevät" by finnish poet Saima Harmaja.

 Some of you might also know this as a song from Harmaja.)

Kipu kasvattaa

Niinhän se on.
Kipu kasvattaa.
Minua?
Sinua?
Meitä?
Voinko ohjata kivun suuntaa?
En sinua satuttaisi.
Kasvattaisin kivusta petäjän,
Kierovartisen..
Sitkeänä eläisi.
Vuodesta toiseen.
Kasvaisi ja  kukoistaisi.
Ukkosen iskettyä
kelo kuutamossa.
Kuolleena, muttei unohdettuna.

hetken olin hukassa
en itseäni tunnistanut
kuulin muuttuneeni
ja luulin 
vaan tervetuloa takaisin
alakulo ja väsymys
ikävä ei ollut
mutta nyt taas itseni tunnistan
hyvästi kiiltokuva
kiva kun kävit kylässä